VALIKOSTA VASEMMALTA PÄÄSET GREYHOUNDIMME PILVIN,USVAN JA ZORRON OMILLE SIVUILLE
Olemme vasta reilu vuosi sitten kokeneet "höyrähdyksen" ratajuoksuharrastukseen ja tuntuu että se vain pahenee...
LAISKANA IHMISENÄ OLEN TÄHÄN ALAS KOPSANNU GRL:N SIVUILTA http://grl.fi/index.html HIUKAN GREY-TIETOA
Mitä Sinä vaadit koiralta, kun olet valitsemassa rotua? Haluatko saada uskollisen ystävän ja innokkaan lenkkikaverin? Entä haluatko harrastaa koirasi kanssa? Jos vastasit näihin kysymyksiin kyllä, greyhound on jo korkealla valintalistallasi. Greyhound on luonteeltaan hyvin sopeutuvainen ja kiltti. Se tulee mainiosti toimeen myös lapsiperheissä. Radalle vietäessä se muuttuu aivan toiseksi koiraksi: kiihkeäksi urheilijaksi, jonka päähän ei mahdu muuta kuin edessä oleva kilpailustartti. Greyhoundin parhaita puolia onkin se, ettei se ei ole hallitsematon viettipommi vaan arkielämä sen kanssa on miellyttävää. Nopeus, terve pää ja terve kroppa ovat hyvin tärkeitä ominaisuuksia juoksijoille, joten jalostukseen pääsevät vain nämä edellä mainitut kriteerit täyttävät koirat. Hyvä kilpagreyhound ei ole pelkästään siis nopea. Kannattaa muistaa, että greyhoundit (englanninvinttikoirat) jakautuvat hyvin voimakkaasti kahteen eri linjaan: näyttely- ja juoksulinjaan. Eli jos olet kiinnostunut kilpailemaan koirasi kanssa juoksuradalla, ota pentu juoksijalinjaisista vanhemmista.
Greyhound, maailman nopein koira, saattaa yllättää monet todellisella luonteellaan. Se on radalla täynnä tulta ja tappuraa oleva kilpuri, kotioloissa taas lempeäluonteinen nautiskelija. Siksi ei ole ihme, että greyhound on vallannut paikkansa jo niin monen suomalaisen sydämestä - ja sohvalta! Ilman näitä tuulennopeita koiria ei olisi harrastusta nimeltä Greyhound Racing.
Kukaan ei tiedä, koska greyhound varsinaisesti ilmestyi omaksi rodukseen. Se kuitenkin tiedetään, että greyhoundin tyyppinen rotu on alkujaan lähtöisin Lähi-Idän ja pohjoisen Afrikan alueelta kotoisin. Varsinaiset ensimmäiset kirjalliset merkinnät vinttikoiran tapaisesta koirasta löytyvät muinaisilta egyptiläisiltä jo yli 6000 ennen ajanlaskumme alkua. Vaikka jokainen vinttikoirarotu yrittääkin omia tuon "alkuperäisen" tyypin itselleen, niin on viitteitä siitä, että saluki olisi varsinainen ensimmäinen vinttikoira - mutta siitäkään ei ole löydetty sitovia todisteita. Faaraoiden tesemi luokitellaan "virallisesti" greyhoundien rotuperheen kantaäidiksi, mutta siinä vaiheessa rotu oli jo ollut pitkään alueella. Faaraot eivät saaneet arvostamaansa, lähes puolijumalan asemassa ollutta koiraansa tyhjästä. Salukin asemaa ensimmäisenä vinttikoirana vahvistaa olettamus, että rotutyyppi tuli alunperin Egyptiin Babyloniasta tai Mesopotamiasta, josta on löydetty salukityyppisiä fossiileja 7000 vuoden takaa. Egyptiläiset alkoivat kaivertaa vinttikoiria hautakammioihinsa 4000 eaa. paikkeilla. Assyrialaisetkin koristelivat palatseja vinttikoiratyyppisten koirien kuvilla, joissa ne kuvataan metsästyksessä.
Vuodelta 2000 eaa. Amenemhetin hautakammiosta löydettiin greyhound- tai salukityyppisen koiran muumio. Kuvat ja hieroglyfit kertovat, kuinka se matkusti faaraon kamelilla, sillä oli oma sänky ja amuletit ja koko perhe vakeroi ja ajeli itsensä kaljuksi surressaan sen kuolemaa. Aikaan 2000 eaa. koiratyyppi oli levinnyt koko Egyptiin. Tämä metsästykseen käytetty rotu on hautakammioiden kuvituksen perusteella epäilemättä vinttikoiratyyppiä. Sillä oli pitkät, pystyt korvat, lyhyt turkki ja lyhyt, lähes kippura häntä.
Siriusta ei suotta kutsuta koirantähdeksi. Se oli egyptiläisille elintärkeä merkki, sillä Ala-Niilillä sen ilmestyminen osui käytännössä yhteen Niilin tulvimisen kanssa, joka oli elinehto maanviljelykselle. Siriusta kutsuttiinkin koirantähdeksi, koska koiraa - oikeammin vinttikoiratyyppistä koiraa - pidettiin luotettavuuden ja turvallisuuden kuvana. Etiopiassa mentiin jopa hieman pidemmälle. Siellä koira nostettiin kuninkaan asemaan, ja se johti siihen aikaan mahtavaa valtiota. Sen muriseminen katsottiin merkiksi tyytymättömyydestä tai tuomiosta, ja haukotteleminen tyytyväisyydeksi.
Egyptiläisten kauppiaden, karavaanien sekä sotien ja valloitusten, avulla rotu, jota voitasiin kutsua vaikkapa arabialaiseksi vinttikoiraksi, levisi itään - varsinkin Persiaan ja naapurimaihin. Mutta vinttikoira löysi tiensä myös lännen suuntaan, luultavammin foinikialaisten kauppiaiden mukana. Se sekottui uusien kotimaidensa paikallisiin koiriin, ja eriytyminen omiksi roduikseen alkoi toden teolla. Voidaankin sanoa, että 600 eaa. oli se hetki, jolloin muuttuminen salukiksi, afgaaniksi, venäjänvinttikoiraksi tai greyhoundiksi varsinaisesti alkoi.
Vinttikoiran arvostus pysyi korkealla muissakin maissa. Persiassanoin 500 eaa. rotutyyppi oli vallannut asemansa, ja Zend-Avesta, Pyhä Kirja, neuvoo koiran ruokintaa ja jalostamista, sekä listaa rangaistukset koiran huonosta kohtelusta. Kirjassa on viisi anteeksiantamatonta syntiä, joihin yhteenkin syyllistyminen aiheutti karkoituksen tai kuoleman. Kaksi noista viidestä oli "antaa koiralle ruokaa joka on liian kuumaa tai kylmää" tai "antaa koiralle liian kovia luita". Persialainen vinttikoira oli elegantti, kauniisti rakentunut koira. Hyvin paljon italianvinttikoiran tyyppinen, mutta tietysti korkeampi. Tämä tyyppi siirtyi Afganistanin ylänköalueille, kehitti vahvemman turkin ja tunnetaan nykyään afgaaninvinttikoirana. Tataarit veivät saman tyypin pohjoisemmaksi Venäjän alueelle, ja vuosien saatossa siitä tuli venäjänvinttikoira - oikeammin se rotu, joka edelsi tämän päivän borzoita.
Kreikassa koiraa arvostettiin kolmella ominaisuudella: olla luotettava ystävä, hyvä metsästäjä ja rohkea isännän omaisuuden puolustaja. Vinttikoiran katsottiin täyttävän nämä kolme vaatimusta. Näitä ominaisuuksia Homeros kuvaa Odysseijassa, kun Odysseus palaa kotiin. Ainoa joka tuntee hänet on hänen jo 20 vuotias, isäntänsä paluuta odottanut uskollinen Argos. Sokeana kuurona se on ainoa, joka tuntee Odysseuksen; heiluttaa häntäänsä niin onnellisena, että kuluttaa kaiken energiansa ja kuolee. Odysseuksen Argos oli sen tyyppinen koira, joka tänä päivänä tunnetaan greyhoundina. Argoksen tarina on luonnollisesti vain tarina, eikä vinttikoirista tiedetä varhais-kreikan ajalta yhtään kirjallista merkintää. Mutta 600 eaa. on löydetty vaasi, johon on kuvattu ateenalainen soturi hevosen selässä seuranaan kolme salukityyppistä vinttikoiraa. Suunnilleen samalta ajalta on löydetty myös öljylamppu, jossa on kuvattu huomattavan paljon nykyaikaisen greyhoundin näköinen koira suussaan jänis. 
Kreikkalaiset historoitsijat Ksenofon (433-355 eaa) ja Aristoteles eivät mainitse sanallakaan kreikkalaista vinttikoiraa tai sen käyttämistä metsästykseen, mutta kyseessä saattaa olla poliittinen syy. Poliitikot olivat siihen aikaan moisia aktiviteetteja vastaan... Taas kerran, ei mitään uutta taivaan alla; englantilainen coursingin vastustaminen on vanha juttu. 200 ea. kreikkalainen kirjailija Flavius Arrianus kuvasi metsästystä kreikkalaisella vinttikoiralla, joka muistutti hyvin paljon nykyistä greyhoundia. Hän kirjoitti: "Aito harrastaja ei vie koiraansa ulos tuhoamaan jäniksiä, vaan coursingin takia ja koiran ja jäniksen välisen kilpailun takia". Eräs hänen kirjoistaan, Cynegeticus, oli itseasiassa maailman ensimmäinen coursing-opas, ja siinä hän eräällä tavalla määritteli ensimmäiset säännöt kilpailuun, jota voitaisiin kutsua primitiiviseksi coursingiksi.
Roomalaiset saivat todennäköisesti vinttikoiransa kreikkalaisilta, sekä myös lahjoina saraseeneilta. Myöhemmin Rooman valtakunnan alaiset kreikkalaiset laajensivat termin saraseeni; kattamaan kaikki arabit, sekä Pyreneiden niemimaan valloituksen aikana myös berberit (Ristiretkien aikana sen käyttö laajeni koskemaan kaikkia muslimeja ja erityisesti Etelä-Italiassa ja Sisiliassa asuvia muslimeja). Erään saraseenien suurlähettilään eeppisessä runossa "The Song of Roland" lausutaan näin: "Thus speaks the King, Marsilion great in rule, musch hath he studied the saving faith and true. Now of his wealth he would send you in sooth. Lions and bears, leashed greyhounds not a few."
600-luvulla jkr. Rooman keisari Charlemagne sääti tiukat lait greyhoundien pitämisessä ainoastaan hovissa. Hän piti niitä myös arvokkaina diplomaattisissa suhteissa. Näiden historiallisten seikkojen lisäksi täytyy muistaa, että toisen vuosisadan kirjailija Arrian mainitsee vinttikoiran gallialaisten koirana. Arrian sanoi, että vinttikoira tuli maasta, joka sijaitsee Pyreneiden ja Reinin välissä. Joka tapauksessa ajanlaskumme alussa greyhound oli täysin "integroitunut" Rooman yhteiskuntaan, koska se esiityy sen ajan taiteessa useasti. Keisari Antoniuksen huvilan raunioista on löydetty kaunis patsas, joka kuvaa kahta nuorta greyhoundia, uros ja narttu, istumassa vierekkäin uroksen pitäessä hellästi nartun korvaa hampaidensa välissä.
Yleensä sanotaan, että Rooman legioonat toivat greyhoundin Englantiin, mutta he eivät olleet ensimmäisiä. Ensimmäiset greyhoundit saapuivat saarille kelttien valloitusretkien myötä viidennellä ja kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua, eli noin 500 vuotta ennen roomalaisia. Mutta olivatko hekään ensimmäisiä? Vuonna 1959 löydetystä Aveburyn kivikehästä kaivettiin esille koiran luuranko. Ikää sillä oli 3500 vuotta, ja se oli epäilyksettä vinttikoira...
1000-luvun alussa, kun gallit karkoitettiin Englannista Irlantiin, saapui greyhound pysyvästi myös tuolle Vihreälle Saarelle. Kun Pyhä Patrick karkasi orjuudesta, häntä kuljettaneen laivan rahtina oli greyhoundeja Roomaan sirkusarenoille. Vuonna 1014 Englannin kuninkaaksi nousi tanskalainen viikinki Knuut Suuri, joka sääti greyhoundin omistamisen, jalostamisen ja sillä metsästämisen ainoastaan aatelisten ja suurten maanomistajien yksinoikeudeksi. Tämä metsälaiksi (forest law) kutsuttu määräys pysyi voimassa aina 1200-luvulle asti, jona aikana greyhoundin tappaminen tai vahingoittaminen vastasi rikoksena jalosukuisen murhaa - rangaistus oli kuolema.
Vuonna 1500 kuningatar Elisabeth I kumosi tuon lain. Vaikka rotu "vapautettiin", niin perinne säilyi. 1700-luvulle asti greyhoundeja olikin pelkästään aatelistolla. Elisabeth I määräsi lordi Norfolkin tekemään coursingille viralliset säännöt, ja niin oli syntynyt laji, joka on pysynyt hengissä Iso-Britanniassa aina vuoden 2006 alkuun asti. 1776 coursing oli jo suosittu urheilulaji ja lordi Oxford perusti ensimmäisen coursingklubin, Swaffham Coursing Societyn.
Ennen vuotta 1776 ja lordi Oxfordin perustamaa Swaffamin coursingklubia, coursing oli yksityistä urheilua. Koska Swaffam oli ensimmäinen ns. yleinen klubi, ja koska vasta sen perustamisen jälkeen alettiin järjestämään useamman koiran kilpailua, ja koska Swaffamin perustaja oli lordi Oxford, niin häntä voidaan hyvällä omalla tunnolla kutsua nykyaikaisen coursingin isäksi.
Lordi Oxford ei nauttinut samaa arvonantoa perheensä parissa kuin coursing-piireissä. Hänen innostuksensa greyhoundeihin ei tuntenut mitään rajoja, ja rahoittaakseen intohimonsa hän joutui myymään suvun tauluja Katariina Suurelle. Maine suvun mustana lampaana ja omaisuuden tuhlaajana on kuitenkin jossain määrin epäreilu, sillä hän peri melkoiset velat isältään ja isoisältään. 1700-luvulla oli normaali tapa laittaa lukkojen taakse ja piiloon julkisuudelta liian eksentrikot suvun vesat, ja saman kohtelun sai myös lordi Oxford osakseen. Tarinan mukaan lordi Oxford pakeni vankilastaan, kun hänen narttunsa Czarina oli kilpailemassa. Hän oli jo vanha mies, ja ratsasti talven kylmässä ja viimassa katsomaan narttunsa suoritusta. Hänellä ei ollut päällystakkia, ja päässään hänellä oli vain kolmikolkkahattu. Kun Czarina voitti toisen suuren nimen, Marian, lordi Oxford kohotti hattuaan, tervehti suurta voittajaansa ja tipahti kuolleena hevosensa selästä. Czarinan uskotaan syntyneen 1781, ja olleen silloin tapahtumahetkellä 10 vuotias ja voittaneen 47 coursingia tappioitta.
Oxfordin jaarli oli monellakin tapaa omituinen henkilö. Eräällä tapaa se näkyi myös hänen intohimossaan saada aikaiseksi Täydellinen Greyhound. Hän harrasti jalostuskokeiluja, ja risteytti yli sadan greyhoundin laumaansa lähes kaiken mahdollisen kanssa, lurchereiden ja jopa italianvinttikoirien kanssa. Tunnetuin on kuitenkin hänen kokeilunsa bulldogin kanssa, joka siihen aikaan näytti enemmänkin terrieriltä, ja nykyaikaisen greyhoundin sanotaan saaneen brindlen värinsä siltä. Tarina, tai oikeammin uskomus, on pysynyt vahvana jopa näihin päiviin asti. Valitettavasti vain tuo tarina ei suurella todennäköisyydellä ole ihan noin. Toki lordi Oxford kokeili bulldog-risteytyksiä ja varmuulla yksi sellainen jopa kilpaili 1700-luvun puolessa välissä... nuo risteytykset eivät kuitenkaan toimineet, ja se ainoa kilpaillutkin luovutti hiukan yli 100 metrin jälkeen. Masentavaa, sillä bulldoginhan piti antaa greyhoundille lisää kovuutta ja peräksiantamattomuutta. Nykygreyhoundissa ei siis ole tippakaan bulldogin verta jäljellä, ja se brindle-värikin tuli rotuun satoja vuosia aikaisemmin matkallaan Euroopan halki.
Lordi Oxfordin perustama Swaffamin Coursingklubi ei myöskään kannustanut lurcher-risteytyksiin. Sääntöjen 14. kohta sanoi, että karkeakarvaisia koiria ei katsota greyhoundeiksi. Paitsi että se vaikutti jalostuskokeiluihin, tuolla maininnalla on meille rodun historian kannalta myös oma merkityksensä. Monet rotuhistorioitsijat sanovat, että kaikkia metsästäviä rotuja kutsuttiin greyhoundeiksi, kuten vaikka irlanninsusikoiraa tai skotlanninhirvikoiraa. Tuona aikana tuo sääntö kuitenkin kertoo sen, ettei niitä pidetty coursingia harrastavina greyhoundeina - ne olivat omia rotujaan. Saman viitteen antaa myös esimerkiksi Richard Blomen kaiverrus coursingista vuodelta 1608. Siinä kuvataan kaksi sileäkarvaista greyhoundia sekä jänis. Markham kirjoitti 30 vuotta aikaisemmin, että pitkäturkkinen greyhound oli sopivampi tuholaisten tai villieläinten metsästykseen, kun taasen sileäkarvainen oli kaikkien muiden koirien yläpuolella:
"smooth-coated greyhound are of all dogs whatsoever the most noble and princely, strong, nimble, swift and valiant; and though of slender and very fine proportions, yet so well knit and coupled together, and so seconded with spirit and mettle, that they are master of all other dogs whatsoever."
Vieläkin vanhemmat kirjakääröt varhaisilta saksilaisajoilta kertovat, että sakseilla oli kahdentyyppisiä greyhoundeja: karkea- ja sileäkarvaisia. On siis mahdollista, että nykyaikaisen greyhoundin tyyppinen silekarvainen oli olemassa jo rodun alkuajoista lähtien.
Risteytyksiä tehtiin vielä uudemmallakin ajalla. Tunnetut kasvattajat kapteeni Ellis ja hra Dunn onnistuivat saamaan jopa kantakirjaan 1900-luvun alussa greyhound-borzoi risteytyksen. Sekin kokeilu epäonnostui täysin, ja ainoastaan yksi niistä, Woodcar Buzzer vuonna 1914, juoksi julkisessa coursing-tapahtumassa. Se hävisi joka kerta.
Espanjalaiset veivät ensimmäisen greyhoundin meren taakse vuonna 1514, vain 22 vuotta Kolumbuksen jälkeen. Omistaja oli Bernal Diaz del Castillo, joka oli matkalla Panaman rannikolle. Vietettyään muutaman vaikean vuoden Kuubassa ja Panamassa, Bernal ja sata muuta espanjalaista koittivat onneaan ja yrittivät löytää uusia maita purjehtimalla Meksikon lahtea pitkin ohi Yukatanin niemimaan. He löysivät ison laguunin ja rantautuivat. Bernal oli maihinnousseiden joukossa ja kuvasi sitä: "Löysimme paljon peuroja ja kaneja metsästettäväksi, ja greyhoundnarttumme avulla tapoimme kymmenen peuraa ja monta kania. Kun olimme valmiita, tuli käsky palata laivaan, mutta greyhound jäi jälkeemme". Greyhound jätettiin rannalle, ja retkikunta palasi Kuubaan. Seuraava retkikunta palasi samalle paikalle myöhemmin, ja löysi greyhoundin melkoisen lihavassa kunnossa. Se oli heiluttanut häntäänsä ja tuli laivalle miehistön kanssa. Se oli pärjännyt yksinään toukokuusta 1518 huhtikuuhun 1519.
Valloitusten aikana espanjalaisilla oli muitakin greyhoundeja mukanaan. Francisco de Lugolla oli huomattavan iso greyhound, joka haukkui paljon, varsinkin öisin. Paikallisten intiaanien päällikkö kysyi espanjalaisilta, oliko se leijona, tiikeri tai joku muu eläin, jota käytetään intiaanien tappamiseen. Espanjalaiset vastasivat, että se oli tuotu tappamaan kenet tahansa, joka aiheuttaa ongelmia. Yhdysvaltoihin greyhound teki laajan invaasion 1800-luvun puolessa välissä. Englantilaiset ja irlantilaiset siirtolaiset toivat niitä mukanaan, lisäksi niitä rahdattiin farmareille metsästyskoiriksi pitämään tuholaiskannat kurissa. 1886 pidettiin USA:n ensimmäinen sääntöjenmukainen coursingkilpailu.
Eräs kuuluisimpia entisiä amerikkalaisia greyhoundin omistajia oli ratsuväen kenraali George Custer (1876), jolla oli noin 40 koiran lauma. Kun Custer ja hänen 7. ratsuväkirykmenttinä pyyhittiin kartalta Little Big Hornin taistelussa 1876; hänen greyhoundinsa selvisivät hengissä.
Greyhound oli myös ensimmäisiä rotuja amerikkalaisissa koiranäyttelyissä 1800-luvulla. Rotu merkittiin American Kennel Clubin Studbookiin 1885, jolloin sinne kirjattiin kolme urosta ja viisi narttua. Saavuttaessa uudelle vuosisadalle, muutoksen tuulet olivat selvät. 1919 esiteltiin ensimmäinen ovaalirata keinovieheellä Tulsassa ja 1924 avattiin Derby Lane St. Petersburgissa Floridassa. Tämä rata on vanhin edelleen toimiva greyhoundstadioni. Laji nimeltä greyhound racing oli syntynyt.
Muualle maailmaan greyhound saapui lähes poikkeuksetta englantilaisten mukana, ja ensimmäisten joukossa tutkimusretkillä. Kapteeni Cookin lääkäri tri. Taylor kertoi seuraavaa heidän saavuttuaan Australiaan: "Näimme yhden nelijalkaisen kanin kokoisen eläimen (luultavasti vompatti) ja greyhoundini iski siihen heti silmänsä ja kävi heti kiinni jalkoihin." Kapteeni Phillipillä, joka johti ensimmäisiä uudisasukkaita Australiaan, oli useita greyhoundeja mukana. Niitä käytettiin tuoreen lihan hankkimiseen. Tämä on asia, joka useasti unohdetaan. Vaikka greyhound olikin länsimaissa aristokraattien koira, niin se oli täysiverinen metsästyskoira. Greyhoundin rooli käyttökoirasta urheilukoiraksi on muuttunut vasta 1900-luvulla.
Vaikka greyhound rotuna on tuhansia vuosia vanha, niin greyhound racing urheilulajina elää vielä varhaislapsuuttaan. Varhaisimmat maininnat greyhoundista ajamassa keinoviehettä löytyvät vain hiukan toistasataa vuotta sitten, ja rataracing ulottuu ainoastaan noin 70 vuoden päähän. Laji on Suomessa vielä joltisenkin tuntematon, muualla maailmassa se on kuitenkin erittäin suosittua. Ehdoton huippumaa on Australia, jossa Greyhound Racing on vedonlyöjien suosikki.
Greyhoundien juoksukilpailuja - maastossa ja suorilla - vedonlyönteineen on Englannissa harrastettu jo n. 200 vuotta. Sieltä se levisi brittien mukana jokaiseen maankolkkaan. Yhdysvalloissa lajiin innostuttiin vasta tämän vuosisadan alussa, kun sääntöjenmukaista coursingia esiteltiin 1886 ensimmäisen kerran Kansasin Cheyenne Bottomsissa, ja se herättikin paljon huomiota. Aikaisemminkin siellä toki koiria oli, esimerkiksi eräs tunnettu intohimoinen greyhoundharrastaja oli Yhdysvaltain epäonninen ratsuväenkenraali G. A. Custer, jolla oli 40 greyhoundin lauma.
Ensimmäinen yritys esitellä racingiä tapahtui Hendonissa, lähellä Lontoota. Timesin artikkeli tästä innovaatiosta, otsikoituna "Coursing by Proxy", ilmestyi harrastajien luettavaksi 11.9. 1876. Itse kilpailu tapahtui 400 jaardin (366m) suoralla, ja kun uuden lajin uutuuden viehätys katosi, se ei kyennyt ylläpitämään yleisön mielenkiintoa ja kuihtui nopeasti pois. Mitkä tekijät olivat syynä tähän epäonnistumiseen? Noina aikoina Hendoniin oli vaikea päästä ja kulkuvaikeudet olivatkin yhtenä syynä floppaamiseen. Pahin takapakki tuli kuitenkin siitä, että suoran coursing ei tarjonnut tarpeeksi koetusta geyhoundeille ja voitto meni aina väjäämättä nopeimmalle koiralle. Koirat juoksivat pareittain suoralla radalla, ja täytettyä kania vedettiin suoraan eteenpäin pusikkoon piiloon. Tämäntyyppinen "racing" ei kerännyt suurtakaan suosiota ja hävisi aidolle coursingille.
Tehtiin lukemattomia kokeiluja yritettäessä luoda keinoviehe ovaaliradalle ja neljälle kaarteelle, jotta kyettäisiin tuomaan alkuperäisyys greyhound racingin uuteen konseptiin. Silti nuo kokeet epäonnistuivat ja ja idea hautautui lähes neljännesvuosisadaksi. Kunnes se tuli uudestaan pintaan, tällä kertaa tuhansien kilometrien päässä Yhdysvalloissa.
Coursing oli 1900-luvun alun aikoihin suosittua Yhdysvalloissa ja Owen Patrick Smithistä tuli urheilun yksi johtavista promoottoreista. Kohtalo oli valinnut oudon arkkitehdin modernille greyhound racingille. Smith oli vedonlyöntiä vastaan ja hänen inhonsa vedonvälittäjiä kohtaan aiheutti melkein keskenmenon uuden urheilun syntymälle. Koska Smith teki uraa järjestämällä suuria coursing-kilpailuja, niin hän joutui vastakkain elävän riistan tappamista vastustavien ryhmien kanssa. Tämä pakotti hänet harkitsemaan asiaa uudestaan sekä pohtimaan keinovieheen mahdollisuutta ja ratakilpailuja. Hänen alkuaikojen yritykset olivat melkoisen keskeneräisiä, ja pitivät sisällään virityksiä, kuten täytetyn kanin kiinnittäminen moottoripyörään.
Vuonna 1919, 14 vuotta ensimmäisestä tapaamisestaan coursing-greyhoundien kanssa, Smith oli onnistunut asentamaan vieheen motorisoituun kärryyn. Owen Patrick Smith olikin patentoinut jo vuonna 1912 Yhdysvalloissa mekaanisen vieheen. Yhdessä George Sawyerin kanssa he avasivat ensimmäisen radan Emeryvilleen Kaliforniaan. Mutta koska Smith oli kieltäytynyt sallimasta vedonlyöntiä radalla, niin hänen Sawyerin kanssa perustamansa yhtiö, Blue Star Amusement Company, kaatui. Syynä oli tappiot, koska he eivät onnistuneet houkuttelemaan yleisöä. Vuotta myöhemmin yhtiökumppanuus uusittiin nimellä International Greyhound Racing Association ja paikkana oli Tulsan rata. Tällä kertaa se oli mahtava menestys, koska Sawyer ei hyväksynyt partnerinsa näkemyksiä ja vaati vedonvälittäjien sallittavan järjestävän vedonlyönnin radalla. Tulsan onnistunut kilpailu avasi tien useiden ratojen rakentamiselle seuraavalla vuosikymmenellä. Smith ja hänen kollegansa osoittivat älykästä näkemystä järjestämällä iltakisoja. "Valojen alla juokseminen" pelasti lajin kilpailulta laukkakisoja vastaan ja takasi sen suosion. O. P. Smith on siis nnykyaikaisen greyhound racingin isä ja vuonna 1926 hän johti yhtymää, joka järjesti kilpailuja 25 radalla. Hän kuoli seuraavana vuonna. Miamissa Floridassa järjestetään vuosittain hänen muistokseen O. P. Smith Classic.
Parissa vuodessa urheilu levisi Yhdisvalloissa ja Charles A. Munn, menestyvä liikemies ja Owen Smithin ystävä, seurasi tarkkaan sen menestystä. Munn, ymmärtäen uuden keinovieheen mahdollisuudet, ei kuitenkaan uskonut Amerikkaan. Hän teki sopimuksen Iso-Britannian oikeuksista Smithin ja Sawyerin kanssa ja siirtyi Englantiin vuonna 1925. Englannissakin coursing näytteli vahvaa roolia urheilun syntymässä, sillä ensimmäinen henkilö, johon Munn oli yhteydessä, oli majuri L. Lyne Dixon. Hän oli brittiläisen maastourheilun, kuten coursingin ja ketunmetsästyksen, johtohahmoja ja Munn voittikin hänet nopeasti asiansa puolelle.
Muiden vaikutusvaltaisten tukijoiden löytäminen olikin sitten huomattavsti vaikeampaa. Nämä kaksi matkustivat ympäri Britanniaa löytääkseen rahoittajia uudelle radalle. Aika ei ollut paras mahdollinen takaajien löytämiseksi, sillä maa oli menossa kohti vuoden 1926 yleislakkoa. Heihin liittyi kuitenkin prikaatinkenraali Alfred Critchley ja hän toi mukanaan sir William Gentlen, joka auttoi keräämään tarvittavan pääoman. Huolimatta kaikista vaikeuksista Greyhound Racing Association Ltd. oli syntynyt. Manchester, jossa oli vahvat yhteydet metsästykseen 20-luvulla, oli mietitty parhaimmaksi paikaksi aloittää greyhound racing ja keräämällään 22 tuhannen punnan pääomalla yritys rakensi stadionin Belle Vuehen, lähelle kaupungin keskustaa. Heinäkuun alussa pidetyt julkiset koejuoksut keräsivät paikallista huomiota ja lopulta greyhound racingin debyytti Iso-Britannissa pidettin lauantaina 24.7.1926. Ensimmäisenä kilpailupäivänä oli kuusi seitsemän koiran lähtöä. Ensimmäinen voittaja oli Mistley kahdeksalla koiranmitalla, kellottamalla 25 sekuntia neljännesmailin (n.402m) matkalla. Kerroin oli 7. 50 vuotta myöhemmin Belle Vuen katsomo nimettiin Mistleyn mukaan... Myöhemmin Belle Vue nosti juoksijoiden määrän seitsemästä kahdeksaan, mutta laskettiin kuuteen vuoden 1928 alussa, pian NGRC:n perustamisen jälkeen.
Yhtä nopeasti laji levisi kahteen tämän päivän valtamaahan, Irlantiin ja Australiaan. Ensimmäinen rata Irlannissa oli elokuussa 1927 avattu Belfastin Celtic Park, jonne vihkiäiskilpailuja tuli katsomaan 3000 ihmistä. Dublinin Shelbourne Park avattiin kuukautta myöhemmin, 8000 katsojaa. Australian ensimmäinen rata oli Sydneyn Harolds Park toukokuussa 1927. On vaikea sanoa, koska greyhound racing saavutti sen aseman, että voitiin sanoa lajin varsinaisesti syntyneen. Ehkä se oli vuoden 1920 Tulsan kilpailu, joka oli ensimmäinen varsinainen onnistunut tapahtuma soikealla radalla ja joka avasi tien useiden ratojen rakentamiselle seuraavalla vuosikymmenellä. Tai ehkä se oli 1925 Derby Lanen avaaminen, sillä siitä varsinainen buumi räjähti. Tuolla ei ole kuitenkaan suurtakaan merkitystä, ainoastaan lajin levinneisyydellä ja suosiolla. Greyhound oli kulkenut pitkän tien Egyptistä mantereen läpi Englantiin ja USA:han. Vain muutamassa vuodessa syntyi maailman pelatuin ja suosituin eläinurheilu siitä, kun Owen Patrick Smith sai kipinän ideaan.
Pohjoismaista Tanskassa päästiin ensimmäisen kerran nauttimaan huippunopeista koirista, siellä juostiin jo 1920-luvulla. Suomessa juostiin virallisesti ensimmäisen kerran 1951 ja ensimmäinen rata valmistui vasta 1968 Mikkeliin. Sen jälkeen ratoja on tehty useita, ja niistä on nykyään eri vinttikoirien kilpailukäytössä puolen tusinaa ympäri Suomea. Vaikka isossa maailmassa Greyhound Racing oli jo alkujaan täysin ammattilaista puuhaa, niin Suomessa siitä tuli eri resurssien puutteiden takia harrastus, joka ohjautui Suomen Kennelliiton alaisuuteen. Tuohon aikaan - kuten nykyäänkin - vinttikoirien juoksukilpailut olivat siis Kennelliiton alaista koetoimintaa. Hyvin pian huomattiin, että erityisesti juoksulinjaiset greyhoundit ja whippetit pystyivät tarjoamaan parhaiten varmoja ja tasaisia lähtöjä. Olihan niillä ollut nopeus ja juoksuvarmuus jo vuosikymmeniä ehdottomia vaatimuksia.
Greyhoundien ja whippettien nopeus on ylivertainen muihin vinttikoiriin verrattuna. Siksi racing-väki alkoi luonnollisesti vaatia parempia ja turvallisempia ratoja. Mutta koska he olivat selvänä vähemmistönä, eivätkä koirat olleet näyttelytähtiä, niin ehdotukset eivät saaneet vastakaikua. Vinttikoiraharrastajat eivät ymmärtäneet, että esim. greyhoundeille turvalliset radat olisivat myös heidän hitaammille koirilleen suunnattomasti turvallisempia.
Toinen ongelma, jonka erityisesti greyhoundien omistajat kokivat tärkeäksi ratkaista, oli yhtä eläinsuojelullinen kysymys kuin ratojen turvallisuus. Maailmalta oli jo saatu tarkkaa tutkimustietoa siitä, kuinka raskas suoritus kilpailu greyhoundille on ja kuinka pitkän palautumisajan koirat tarvitsevat. Ehdottomana rajana pidettiin yhtä kilpailua per päivä, mutta Vinttikoiraliiton kisoissa juostiin silloin, kuten edelleenkin, usea startti päivässä. Usein greyhoundtreenareista ajateltiin, että he liioittelivat rasittavuus- ja turvallisuuskysymyksissä.
Lopputulos oli selvä ja odotettu. Kourallinen aktiiveja jätti Vinttikoiraliiton ja perusti Suomen Vinttikoiraurheilun Keskusliiton, SVUK:in. v.1984. Myöhemmin nimi muuttui vielä Greyhound Racing Liitoksi (GRL).
Tänä päivänä, kun GRL on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa koiraurheilukartassa ja ikäpolvet ovat vaihtumassa, ollaan ymmärtämässä, että greyhound racing ei ole uhka Vinttikoiraliitolle ja sen alla juokseville koirille. Niiden toiminta on luonteeltaan erilaista, toinen painottuu edelleen koetoimintaan ja toinen puhtaasti urheiluun. On täysin järkevää, että varsinaiselle greyhound ja whippet-urheilulle on oma liittonsa. Voimavarat täytyy aina suunnata sinne missä niistä on eniten hyötyä. GRL:n myötä radat muuttuivat greyhoundeille turvallisimmiksi ja kehitystyö jatkuu edelleen. Mikä positiivisinta, voimavaroja on myös tarpeen mukaan yhdisteltu, ja yhteistyötä on myös kehitetty SVKL:n ja GRL:n välillä.
Samana vuonna kuin SVUK perustettiin, alkoi ilmestyä myös racing-väen oma lehti: Vinttikoiraurheilu. Liiton nimen vaihtumisen yhteydessä myös lehden nimi muuttui Greyhound Racing-lehdeksi, ja tämä upea ja mielenkiintoisia artikkeleja käsittelevä lehti ilmestyy nykyään 4 kertaa vuodessa. Mikä parasta, voita ladata sen myös itsellesi .pdf-tiedostona yllä olevasta valikosta!
